Synnytys äidin silmin

Tästä mahtavan suuresta elämää muuttavasta päivästä on nyt hieman yli neljä kuukautta.

Oli keskiviikko 22.1 yö valvoin, normaaliin loppuraskausajan tapaan myöhään.

Kahdelta päätin mennä sänkyyn nukkuumaan, kun alkoi kerrankin väsyttämään kunnolla. En ehtinyt makaamaan puolta tuntia pidempään, niin alkoin tuntumaan pieniä polttoja. En meinannut uskoa että synnytykseni oli käynnistynyt. Hetken päästä oli pakko nousta ylös nojaamaan sänkyä vasten, ei auttanut, joten kokeilin lähteä kävelemään, hengittää tosi nopeasti, puuskuttaa, mennä lattialle ja siitä takaisin sänkyyn, jonka jälkeen totesin ettei mikään auta ja kivut vaan voimistuvat. Menin kuumaan suihkuun, jossa kaikki helpotti hetkeksi. Löysin kivan istuma-asennon, josta oli suuresti apua kunnes supistuksia alkoi satelemaan. Ajattelin että kestän kipuja kunnes Jani herää töihin. 4.30 sattui jo niin paljon etten kestänyt enää odottaa ja huusin hänet suihkuun. 

Soitimme yhdessä sairaalaan ja koska supistukset eivät olleet vielä tarpeeksi tiheitä neuvottiin sieltä syömään mitä vain (en ollut syönyt koko edellisenä päivänä kun yhden voileivän) ja juomaan. Oloni oli todella heikko, kun vatsa tyhjänä olin istunut jo yli tunnin kuumassa suihkussa. Jani tsemppasi "saunasta" pois ja päästyäni sohvalle hän totesi ettei pysty jättämään mua yksin niin kovissa kivuissa. Janille ei saatu tuuraajaa töihin, minkä vuoksi hänen oli pakko lähteä töihin siksi aikaa että mulla menee lapsivedet. Soitettuamme sairaalaan arvioimme että olen vielä niin alussa, että aikaa menee kunnes alkaa tapahtumaan.. 

Soitettiin tulevalle kummitädille pääseekö hän mun seuraksi tänne ja hän lupasi tulla siskonsa kanssa. Jani lähti hakemaan tyttöjä ennen töihin menoa ja toi mulle eväät bensikseltä. Tytöt teki mulle heti leivät ja toivat juotavaa suihkuun, jonne olin taas mennyt, mutta mikään ei maistunut. Sattui niin kamalasti ettei voinut tehdä mitään. Oli pakko tulla ulos kun suihkussa ei meinannut enää saada henkeä, kuumuus oli hirveä! Kävelin hetken ja sitten taas takaisin suihkun lattialle huutamaan. Sonja tuuletti ovella, jotta suihkutila olisi viilentynyt. Kivut oli sainoin kuvaamattomat huusin ja itkin...

Lopulta tulin taas pois ja päätin että nyt en mene enää sinne tai pyörryn kuumuuteen.
Olin kun ufomaasta tullut, toivoin sillä hetkellä eniten, että supistukset olisivat helpottaneet edes sen verran, että olisin päässyt hetkeksi lepäämään. Menin sänkyyn, huusin.. Sain lämpölaitteen mun alavatsaan mikä helpotti hetkeksi. Sonjan sisko nukkui mun vieressä ja Sonja vahti mua sängyn päässä.
Ehdin just saamaan silmät kiinni ennen kun tuli äkkilähtö vessaan. Oksensin kaikki nesteet mitä mun elimistöstä irtosi. Sitten menin takaisin nukkumaan ja hääsin Sonjan vahtimasta mua nukkumaan.
Juuri kun sonja pääsi olkkarin sohvalle, nousin ja juoksin jälleen täysiä vessaan. Tuntui että oksennan lisää, mutta ei siinä vaiheessa tuli jotain aivan muuta: LAPSIVEDET! Kaikki kuulivat sen ja Sonja ryntäsi mun luo ja huusi "sulla meni lapsivedet" olin sekaisin ollessani kieltänyt koko asian ja menin jälleen suihkuun. Sillä aikaa Nappi soitti Janille kertoakseen uutiset.

Tytöt ehdotti että soitetaan sairaalaan, mutta mä olin päättänyt tehdä sen vasta kun Jani on kotona.
Toistin kokoajan että tässä menee vielä ikuisuus, kun ekan kerran synnytän. Olin kuullut monelta että ensisynnyttäjillä voi mennä hyvinkin monta tuntia vesien jälkeen ennen kun tapahtuu mitään..

Ei Janilla mennyt kun puoli tuntia tulla kotiin. Taisi "hieman" säikähtää kun kuuli mun huudot puhelun taustalla ja yritti saada mut suihkusta pois, että voisin soittaa sairaalaan. En suostunut tulemaan sieltä pois, joten Jani soitti sairaalaan ja päivitti tilannetta. Aluksi olivat sanoneet että ei kiirettä vielä, kun vasta vedet menneet, mutta sitten kun kuulivat supistusten alkaneen jo 5 tuntia ennen vesien tuloa käskivät kerätä kimpsut ja kampsut kasaan ja lähteä sinne. Mä en meinannut suostua lähtemään sattui niin paljon etten uskaltanut liikahtaa suihkun lattialta mihinkään. Muistan kun tsemppasin itteäni ja nousin ylös mutten päässyt siitä muualle kun nopesti takaisin istumaan. Nämä ihanat ihmiset kävivät vuorotellen puhumassa mulle, että pitää lähteä niin huusin "heti kun helpottaa, lupaan nousta" Lopulta pakotin itseni ylös kun kaikki odotti mua ja auto oli oven edessä. 

Puin lökärit ja Janin yli ison hupparin joka ei mennyt kiinni, josta mun masu paistoi alta. Sonja ehdotti mulle tossuja jalkaan matkan ajaksi ja mähän suostuin, vaikka oli -15. Ei mun omat kengät olisi edes mahtuneet jalkoihin. Auto oli vuorattu vilteillä ja tyynyillä mulle mukavaksi. 

Lähdettiin 8 jälkeen, rauhotuin hetkeksi kunnes näin ruuhkan määrän jolloin iski ISO paniikki ja Janiahan ei ruuhka haitannut millään tavalla. Laitto hätävilkut päälle ja töötin pohjaan sit mentiin lujaa, välillä vastaan tulevien kaistalla kun muu ei auttanut.Oltiin varmasti aikamoinen näky. Tajusin melkein perillä etteä multa jäi neuvolakortti kotiin ja siitä se itku alkoikin. Lisäksi supistukset muistuttivat taas miltä ne tuntuu pahimmillaan, oli pakko soittaa sairaalaan: "musta tuntuu että vauva tulee autoon just NYT" sieltä vastas kiva kätilö, että ottavat pyörätuolin alle ja tulevat parkkipaikalle vastaan. Olin varmasti vuoden mahtavin näky siellä -15 asteen pakkasessa hupparin kanssa, jolla ei ollut mitään virkaa ja tossut jalassa :D

Mut rullattiin suoraan synnytyssaliin, jossa oli jo kaikki valmiina. Muistan että siinä vaiheessa halusin vaan kaikki mahdolliset kivunlievitys vaihtoehdot ja vauvan ulos. Kätilön lisäksi mukana oli opiskelija. Jo ennen kuin olin ehtinyt vaihtamaan sairaalavaatteet päälle kehuivat moneen otteeseen ja lupasivat että pian helpottaa. Tutkivat ja ihmettelivät miten olen jaksanut ensisynnyttäjänä näin pitkään kipuja, jolloin totesivat että olen jo melkein valmis ponnistamaan, 8CM AUKI!!?? Kukaan ei meinannut uskoa, itse ajattelin, että olen hyvissä ajoin paikalla ja pahimmassa tapauksessa en pääse edes vielä saliin.
En vain yksinkertaisesti voinut kuvitella että kivut olimmat pahimmassa vaiheessa olleet jo useita tunteja kotona, vaan ajattelin että ne pahenevat! 

Päätimme että laittaisivat spinaali puudutuksen, koska se oli siinä vaiheessa vaikutukseltaan nopein. 

Hengitin ilokaasua tauotta ja kysyin koska sitä puudutusta tulee, lupasivat että niin pian kun anestesialääkäri ennättää ja yrittivät rauhoittivat kertomalla että saan jo valmiiksi paikan epiduraalia varten, jos spinaalin vaikutus ehtii loppumaan ennen kun vauva on syntynyt. 

Spinaalin jälkeen meni 15min ja johan alkoi helpottamaan. Kivut katosivat kokonaan, olin kun paratiisissa!

Aloin heti varmistelemaan että mihin aikaan saan epiduraalin, jottei tarvitse taas alkaa kärsimään.

Aikaa kului tuloksetta, joten sain epiduraalin. Kävelin hieman ja juttelin opiskelija kätilön kanssa kaiken maailman juttuja, kun kipuja ei ollut.

Pian huomattiin että tämäkin puudutus lakkaa pian, joten sain toisen epiduraali. Joka kerta kun puudutus alkoin loppumaan hengitin bestistäni: ilokaasua. Sitä hengittäessä joutui keskittymään että sen tekee oikein, jolloin kivuliaat supistuskivut jäivät hieman sivuun. Se oli kuin paniikki maski! Välillä tämä mamma hengitti kaasua liikaa, jolloin piti pitää vähän taukoa.

Tässä välissä vauvan päähän laitettiin anturit, jotta saatiin tarkempaa tietoa vauvan tilasta. Tämä siksi että vauvan sykkeet vaihtelivat hyvin paljon ja eivät olleet varmoja oliko sykkeiden heittojen vika laitteessa vai oikeasti vauvalla. Selvisi että vika oli heidän laitteissaan. 

Jo mentyämme sairaalaan kaikki toistivat ettei mene kauaa niin pikkuinen on jo sylissä, näin ei kuitenkaan käynyt. Katsottuani kelloa harmittelin kun lupaavalta näyttänyt alku sairaalaan tultaessa olikin tyssännyt kokonaan.. 

Lopulta saliin tuli vanhempi ylilääkäri, joka kävi aikaisemmin auttamassa anturien laiton kanssa. Lisäksi muuta henkilökuntaa. Tutkivat hetken ja totesivat että vauva on väärässä asennossa. Olin kuulema tehnyt kaikkeni ja he myös, joten asennon vaihtamiseen olisi voinut auttaa tähän mennessä ainoastaan vauvani. Oli kulunut jo yli viisi tuntia sairaalan tulosta, joten lääkärit päättivät että mut on leikattava!! Se tunne oli järkyttävä shokki!! Menin paniikkiin ja pyysin että varmuuden vuoksi tarkistaisivat tilanteen vielä ultralla ja niin he heti tekivätkin. Kyllä olivat ihan oikeassa, vauvan oli väärässä pääntarjonnassa. Olin aivan paniikissa, kuulin että leikkaus aloitetaan puolen tunnin kuluttua ja siitä hetkestä aloin vapisemaan leikkauksen loppuun asti. 

Mulle vaihdettiin leikkausvaatteet päälle, kaikki olivat hyvin ystävällisiä ja yrittivät jutella. Mukavat kätilöni tsemppasivat, että hätää ei ole vaikka toimitaankin hyvin reippaasti ja mennään kiirellä leikkaussaliin. Ihana opiskelijakätilö kertoi, että vauvalla ja mulla on kaikki vielä hyvin, joten leikkausviilto tulee olemaan pieni bikinirajan alapuolella. Harmikseni vielä ilmoittivat että heidän työvuoro päättyy. Lupasivat käydä heti seuraavana työvuorona lukemassa mun tiedoista miten oli käynyt ja millainen vauva oli syntynyt. Samassa uusi kätilö esittäytyi. 

Leikkaus päätöksen tehnyt lääkäri soitti luvan, että Jani pääsi leikkaukseen mukaan. Onneksi saatiin lupa. Mut vietiin edellä saliin ja Jani vietiin pukemaan leikkaussaliin sopivat vaatteet. Hississä antoivat jonkun nesteen juotavaksi ja kysyivät onko mulla kylmä kun noin tärisen. 

Huoneessa oli todella monta ihmistä, osa esittäytyi, silloin olin jo aivan lääketokkurasta tajukankaalla ja väsynyt. Parhaiten muistan mies anestesialääkärin joka esiteltyään itsensä kertoi että hätää ei ole ja on mun vieressä koko leikkauksen ajan. Tämä jälkeen neuvoi menemään tiettyyn asentoon ja sanoi että alkaa puuduttamaan mun vatsaa. Kyseli tunnenko kylmän veden ja kokeili eri kohdista, taisin huijata muutamaan kertaan että tunnen, jotta saan varmasti toimivan puudutuksen. Pelkäsin kuollakseni että puudutus ei ole onnistunut. 

Anestesialääkäri kysyi onko minulla kylmä, kun noin tärisen, kerroin että nyt vaan jännittää aika paljon. Sitten hän kertoi laittavansa mulle hieman morfiinia. Hetken päästä aloin ihmettelemään missä Jani on ja kysyinkin häntä. Olivat ilmeisesti unohtaneet hänet sinne oven taakse, onneksi eivät ehtineet aloittamaan.

Tämän jälkeen sama mieslääkäri neuvoi Jania tulemaan toiselle puolelle ja siitä hetkestä en enää muista muuta kun jotain ihmeellisiä esineiden ääniä, lääkäreiden puhetta ja tietysti Janin rauhottavaa puhetta. Rakas rauhoitteli ja kertoi kuinka meidän pikkuinen tulee ihan pian maailmaan. 

Hetken kuluttua joku hoitajista sanoi nyt on vauva syntynyt ja toinen sanoi että näet pikkumiehen ihan pian. Yritin skarpata itseni "hereille" ja odotin tätä ikuisuudelta kestänyttä ensitapaamistamme! Pieni vilautettiin pikaisesti ja vietiin taakse ja kerrottiin että tuovat hänet ihan pian. Odotus tuntui taas ikuisuudelta! Vihdoin kätilö toi elämäni luokseni! Tuijotimme pikkuista ja höpötin hänelle vauva tuijotti suoraan silmiin se tunne oli elämän paras kohtani! Sitä tunnetta ei vaan voi millään sanoilla kuvailla! 

Tämän jälkeen isä vietiin vauvan kanssa taikaisin ensimmäiseen synnytys osastoon josta aloitettiin. 

Minut ommeltiin kiinni, hoitajat sanoivat että haava on pieni ja hyvin siistin viillon lääkäri tehnyt. Kyselivät mistä olen kotoisin ja kehuivat, kun vauvalla on niin paljon tukkaa. Katsoivat näkyisikö paino ruudussa, mutta eivät olleet vielä ehtineet punnitsemaan häntä. 

 

Tämän jälkeen mut nostettiin toiseen sänkyyn jolloin huomasin että jaloissakaan ei ollut tunnetta. Klo. 16 olin valmis jolloin mut kärrättiin heräämöön taas odottamaan! Mulle tuotiin sähköllä toimiva lämpöpuhallin, helpoittamaan vieläkin jatkunutta vapinaa. Sain tietää että heräämössä menee 1-2h, jos kaikki ok.

Hetken päästä mua kohti kävelee maailman ihanin näky minkä muistan kun eilis päivän: Jani työntää pientä kärryä, jossa meidän pieni vauva makasi. Kätilö sanoi että tulimme nyt moikkaamaan sua isän ja vauvan kanssa ja kokeilemaan jos vauva jaksaisi vähän imeä.

 En voinut paljoa liikkua, joten pieni nyytti tuotiin mun kainaloon. Olisin halunnut antaa sille miljoooona pusua <3 Niin se pieni vaan alkoi heti hienosti imemään. Juuri kun aloin huokasta että saan vihdoin olla vauvani kanssa niin kätilö ilmoitti, että joutuvat nyt lähtemään takaisin osastolle odottamaan mua.

Kyselin hoitajilta moneen kertaan koska pääsen vauvan luokse ja vastaukseksi tuli että heti kun anestesia lääkäri ennättää paikalle tarkistamaan että olen ok. Ennen sitä joutuivat painelemaan kohtuani, jottta se supistuisi takaisin. Ei onneksi sattunut kun oli vielä puudutukset päällä. Tunnin oltuani heräämössä tiedustelin, anestesialääkärin tuloa ja kertoivat hänellä juuri alkaneen leikkauksen. Juuri ennen klo. 18 lääkäri saapui, tsekkaus kesti alle minuutin ja antoi luvan siirtyä osastolle.

Tädit ostivat ihanan kukkakipun odottamaan mua osastolle :)

Odotin kun kuuta nousevaa että pääsen vauvani luo ja pian tuore isä tuli kätilön kanssa hakemaan mua synnyttäneiden osastolle. Hymyni jatkui korviin saakka, kaikki osastolla vastaan kävelevät hoitsut onnitteli kamalasti, olin niin onnellinen! Lopulta päästiin huoneeseen jossa pieni rakkauspakkaus oli sängyssään, sain sen heti syliini ja olin maailman onnellisin! 

Vaikka kävin käytännössä melkein molemmat synnytystavat läpi, niin olen sitä mieltä että kaikki kipu ja odotus oli sen arvoista. Tätä suurempaa lahjaa ei ihminen voi saada <3